Kunnia vai totuus?

Noin vuosi sitten kirjoittamani kirja-arvostelu. Sisältää juonipaljastuksia (no shit).

Edward Morgan Forster syntyi 1879 ja kuoli 1970. Hän kirjoitti teoksen Maurice vuosina 1913-1914. Se kuitenkin julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1971. Teoksen on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Gummerus julkaisi suomennoksen 1987.
 Teos käsittelee keskiluokkaisen, keskitasoisen ja keskinkertaisen Maurice Hallin elämää, ajatuksia ja tunteita. Erityisen tarkkailun alle joutuu Mauricen rakkaus hänen yliopistoaikaiseen ystäväänsä Clive Durhamiin. Teoksessa ei kuitenkaan käsitellä homoseksuaalisuuden luonnetta yleisesti vaan ihmisten suhtautumistapoja omaan seksuaalisuuteensa: joillekin se on arkipäiväinen asia, joillekin häpeän aihe joka voi johtaa nykyihmisen korvaan hullulta kuulostaviin tekoihin aikana, jolloin ikimetsien suojiin pakeneminen oli mahdollista. Teoksen pääpaino on ajallisesti Mauricen nuoruudessa, lapsuudesta kerrotaan vain pari yksittäistä tapahtumaa.
 Teos on ajoittaisesta pohdiskelevuudestaan huolimatta nopealukuinen. Se on jaettu neljään osaan, minkä vuoksi keskittyneisyys pysyy vireänä. Alle sivun pituiset luvut olisi voinut yhdistää edelliseen tai seuraavaan lukuun. Jotkut luvut, kuten Hallien luona käyvästä vieraasta kertova luku, tuntuivat asiayhteyteen kuulumattomilta eivätkä vieneet juonta eteenpäin. Osassa luvuista tapahtumat kerrotaan Cliven näkökulmasta, kaksi kertojaa suurentaa samaistumisen mahdollisuutta. Suomennos on paikoitellen ontuvaa, ilmauksia on käännetty sanatarkasti englannista tulkitsemisen sijaan.
 Mauricen yksinkertaisuus tarjoaa kaikessa epätoivoisuudessaankin lukijalle huumoria. Maurice toimii myös ajankuvauksena. Lukija saa todentuntuisen kuvan englantilaisen keskiluokan elämästä maalaiskartanossa. Yliopisto-opiskelijoiden väliset suhteet kuvataan hyvin muodollisina, vanhempia opiskelijoita on kunnioitettava. Ystävyyden osoitukset on kuitenkin sallittu; Mauricen luodessa läheisempää suhdetta Cliveen kävelemällä käsikynkkää hänen kanssaan lukijan eteen maalataan kuvaa viime vuosisadan alun yliopistoelämän sosiaalisesta puolesta.
 Mauricen kertomissa osioissa lukija pääsee seuraamaan nuoren miehen kasvua, rakastumista, katkeraa itsesyytöstä, epätoivoa, itseinhoa ja uuden mahdollisuuden saamisen tuomaa vapaudentunnetta. On kiehtovaa, ettei Mauricea kuvata sankarillisena eikä hänellä ole minkäänlaisia erityiskykyjä tai -piirteitä. Maurice kuvataan yksinkertaisena ja helposti lähestyttävänä muttei kuitenkaan mieleenpainuvana vaan virheitä tekevänä ja niitä katuvana. Clive puolestaan edustaa suhteen älyllistä puolta.
 Kirjan keskivaiheilla Clivessä tapahtuu muutos, hän huomaa, ettei enää rakasta Mauricea. Muutoksen jälkeenkään Cliveä ei kuvata vihollisena tai vääryydentekijänä. Jää lukijan itsensä päätettäväksi onko Clive tehnyt huonon vai hyvän päätöksen vai onko hän tehnyt päätöstä lainkaan. Ehkä hän on vain olosuhteiden uhri, ajan hengen velvollisuuksiinsa sitoma objekti.
 Syy, jonka vuoksi E.M. Forster ei halunnut kirjaansa julkaistavan ennen kuolemaansa ei ollut suoranaisesti sen homoseksuaalinen teema eivätkä niinkään sen rohkeat uskonnonvastaiset argumentit vaan seikka, joka tekee näistä rikollisista kuolemaantuomittuja: onnellinen loppu. Vaikka teos olisi sisältänyt eroottista ja poliittisesti ajan näkemysten vastaista materiaalia, olisi Forster voinut saada siitä julkaisukelpoisen kirjoittamalla päähenkilöt hirteen. Tästä huolimatta hän halusi nimenomaan onnellisen lopun kirjallensa, niinpä teoksen loppuosassa näyttämölle astuu uusi hahmo, Durhamien nuori ja elämänhaluinen riistanvartija Alec, jolle mikään ei ole mahdotonta. Forster halusi Mauricelleen onnellisen elämän silläkin uhalla, että kirjan julkaiseminen viivästyi lähes kuudellakymmenellä vuodella.
 1900-luvun alussa oli riskialtista kirjoittaa homoseksuaalisuudesta, mikä näkyy Mauricenkin ajattelutavassa. Hän hakeutuu lääkärille ja jopa hypnotisoijalle niinsanotun vaivansa takia ja suhtautuu varauksella vapaamielisempiin opiskelutovereihinsa. Vaikka länsimaissa seksuaalisuuden variaatioita pidetäänkin hyväksyttävinä, ei pidä unohtaa tuhansien ihmisten kärsimystä ja pelkoa rangaistuksista ja perheen arvostuksen menettämisestä.

Lepakon sydän voi lyödä 20 kertaa sekunnissa (arvostelu Sofi Oksasen romaanista Baby Jane)

"Piki oli ehdottomasti kaupungin coolein lepakko". Sofi Oksasen toisessa romaanissa Baby Janessa minäkertoja rakastuu Pikiin. Suhteen alku on onnellista aikaa, vilkasta baarielämää ja haaveilua pienistä yhteisistä asioista, Linnanmäestä ja hattaroista, vastasataneesta lumesta. Eikä ihminen muuta tarvitsekaan kuin rakkautta ja haaveita. Ja tietenkin rahaa. Rahaa naiset hankkivat postittamalla asiakkailleen alusvaatteita, joita kertoja ensin käyttää. Mitäpä ei tekisi rahan ja rakkauden eteen, hän ajattelee.

Molemmilla naisilla on mielenterveysongelmia, mutta ne ovat vain yksi osa arkea - ainakin kertoja kuvittelee niin. Pikin paniikkihäiriö kuitenkin pahenee, ja hän poistuu asunnostaan yhä harvemmin ja harvemmin. Käytännön asiat, kaupassakäynnin ja pyykinpesun, hoitaa Pikin entinen naisystävä Bossa. Järjestely tuntuu toimivan, mutta kertojassa se herättää mustasukkaisuutta: Miksen minä vaan Bossa? Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Piki eristäytyy täysin asuntoonsa.

"Minä olin väsynyt. Piki oli väsynyt. Bossa oli väsynyt. Me olimme kaikki niin kovin väsyneitä. Niin väsyneitä, että tiesin Bossan voivan jättää Pikin ja kissat ruoatta vaikka kuukaudeksi eikä Piki silti liikkuisi kotiovensa ulkopuolelle mennäkseen kauppaan."

Yhdeksi teoksen teemoista voisikin mainita ihmisten väliset riippuvuussuhteet. Vaikka Oksanen kirjoittaa homoseksuaalisuudesta ja mielenterveyshäiriöistä ja -sairauksista, ne eivät ole teoksen varsinainen teema vaan aiheita joiden kautta teemoja, muun muassa yhteiskunnan prioriteetteja, käsitellään. Näistä pääaiheista Oksanen kirjoittaa näennäisen asiantuntevasti viljellen tekstissään niin tautiluokituksia ja diagnooseja kuin homobaarien nimiäkin. Asiantunteva sävy toiminee sellaisten lukijoiden kohdalla, jotka eivät tunne kyseisiä aihepiirejä, muutoin sävy saattaa ärsyttää lukijaa liialla yleistävyydellään.

Vaikka teos käsittelee rankkoja aiheita, se on kevytlukuinen lyhyiden lukujensa ja onnistuneen tauottamisen ansiosta. Kirja on jaettu viiteen osaan. Kerronta ei etene kronologisesti vaan osa luvuista kertoo päähenkilön myöhemmästä elämästä Joonatanin kanssa. Tämä elämä tuntuu hänestä vääränlaiselta mutta silti helpommalta kuin Pikin kanssa: pirteä ja tehokas täytyy olla vain Joonatanin läsnäollessa, miehen lähdettyä töihin kertoja saa polttaa tupakkaa ketjussa ja lojua kylvyssä tuntikausia tuntien veden hyväilevän ihoaan kuin nainen.

Juonen aukot pitävät lukijan kiinnostuneena ja saavat haluamaan tietää, mitä kertojalle ja Pikille lopulta kävi. Rakenteeseen tuo oman lisänsä sinne tänne ripotellut laulunsanat. Osien alussa ne tuovat teokseen sopivan mausteen (erityisesti Courtney Love -lainausten intermediaalisuus toimii), mutta keskellä tekstiä ne tuntuvat korneilta.

Baby Jane on synkkä kirja synkistä aiheista, joita käsitellään kaunistelemattoman avoimesti, jopa provosoivan kantaaottavasti.

"---mietin, että mikä olis paras ja varmin keino. Se kuulostaa aika varmalta että syö kaikki lääkkeet mitä löytyy, pistää muovipussin päähän ja teippaa sen roudarinteipillä niin, että varmasti tukehtuu omaan oksennukseensa. Ei tässä oikein ole vaihtoehtoja, on hankala saada apua. Aikuinen lapsi. Nuori vanhus. Liikkuva neliraajahalvaantunut."